Kesän viimeinen päivä

Loppukesän helteistä alkoi Vanha Naaras väsyä. Ei
ollut askel enää lennokas, helle ahdisti hengitystä.
Pikkulikka tätä oudoksui, härnäsi ja ärsytti
johtotähteään leikkimällä kuten ennen. Vanha Naaras
tuskastuneena riekkumiseen lopulta ärähti sille, mutta
siitäkin oli vanha tuttu terävyys poissa.

- Minä en nyt jaksa, Pikkulikka. On niin kuuma, henkeä
ahdistaa.

- Vähän aikaa, joohan? Levätään sitten taas!

- Ei nyt. Minun aikani alkaa olla ohi.

- Mikä aika, miten niin?

- Katsos Pikkulikka, kaikelle elolliselle on annettu
käytettäväksi määrätty määrä aikaa. Minä tulossa
vanhaksi, alan väsyä. Aavistan, että minun aikani on
kulumassa loppuun.

- Mutta mitä sitten, Vanha Naaras, kun aika on kulunut
loppuun?

- Kun aika on lopussa, kun olet niin väsynyt, ettet
jaksa enää, menet nukkumaan ja nukut ja nukut,
loputtomiin. Nukkuessasi siirryt pois tästä kodista,
Uuteen Paikkaan, pois mamman luota. Se Uusi Paikka on
sitten kotisi, siellä on metsiä, viileävetisiä järviä
ja nurmikenttiä... Voit viettää vaikka koko päivän
frisbeellä leikkien, etkä ikinä väsy.
Vanha Naaras katsoi Pikkulikkaa rauhallisesti, viisain
silmin. Pikkulikka vaihtoi jalkaa, mietti kaikkea
kuulemaansa. Vanha Naaras odotti kärsivällisesti,
muisti hyvin, miten tällaista oli vaikea ymmärtää ja
hyväksyä silloin kun itse on nuori ja voimakas.

- Eikö sitten ole surullista jättää kaikki? Minun
ainakin tulee sinua niin ikävä.

- Onhan se, tavallaan, mutta silloin täytyy muistaa,
että ero on vain tilapäistä. Tapaan siellä ystäviä,
jotka väsyivät ennen minua ja sitten me olemme aina
yhdessä. Joskus, kun aika on, sinäkin tulet sinne.
Silloin me tapaamme taas, eikä enää tarvitse koskaan
erota.

- Mamma tulee myös?

- Tietysti, aikanaan. Mikä koti se olisi ilman häntä,
höpsö?

Pikkulikka loikki innoissaan muutaman askeleen,
nappasi kävyn maasta ja heitti sitä. Vanha Naaras
hymähti haikeana. Nuoruus...

- Kuuntele nyt, Pikkulikka, annan sinulle hyvän
neuvon. Paina mieleesi, mitä vanha ja viisas sanoo.
Sen takia, että jokaiselle on annettu aikaa vain
määrätty määrä, yritä käyttää se aika viisaasti äläkä
turhiin hömpötyksiin. Joka päivä yritä olla iloinen ja
onnellinen, sillä sitä päivää et saa takaisin. Muista,
että jokaisella metsälenkillä minä olen mukana, vaikka
et näkisi minua. Yritä lohduttaa mammaa, sillä ihmiset
eivät aina, kumma kyllä, usko siihen, että jonain
päivänä tapaamme taas. He surevat ja ovat allapäin,
eivätkä osaa riemuita siitä ajasta mikä on käsillä
tässä ja nyt. Silloin sinun tehtäväsi on auttaa heitä.
Katsos kun sinun ei tarvitse surra, sinä jo tiedät
että me tapaamme uudestaan.
Pikkulikka ihaili suuresti Vanhan Naaraan viisaita
sanoja. Vanhus oli aina tiennyt mistä puhui, joten
tälläkin kertaa Pikkulikka uskoi sitä varauksetta.

Eräänä iltana Vanha Naaras sanoi Pikkulikalle, että
nyt ovat viimeiset hetket käsillä. Yhä suurempi
väsymys valtasi vanhuksen. Viimeinen yö oli kaunis,
lempeä tuuli puhalteli tuttuja tuoksuja Vanhan Naaraan
sieraimiin. Naaras tuhisteli antaumuksella,
mietteliään näköisenä, kuin yrittäen painaa kaiken
mieleensä viedäkseen sen Uuteen Paikkaan. Täysikuu
valaisi vielä pihaa. Pikkulikka ei häirinnyt vanhusta.
Se tiesi, että vanhus oli rauhallisella mielellä. Ehkä
siellä Uudessa Paikassakin täysikuu valaisi metsää,
joka näytti niin houkuttelevalta.

Aamu valkeni koko loppukesän loistossaan. Mamma
pakkasi Pikkulikan ja Vanhan Naaraan autoon. Koko
matkan oli oudon hiljaista. Pikkulikka olisi halunnut
pyytää Vanhaa Naarasta jäämään vielä hetkeksi, mutta
ajatteli sitten, että se ehkä olisi itsekästä. Vanha
Naaras oli valmis lähtemään ja oli jo antanut
Pikkulikalle ohjeet miten selviytyä yksin. Kun sitten
kurvattiin eläinlääkärin pihaan, Vanha Naaras otti
suuhunsa vanhan kuluneen frisbeensä. Niin tietysti,
Pikkulikka mietti, nythän se voisi leikkiä sillä aina
eikä koskaan väsyisi. Silti oli vähän haikea olo, kun
Vanha Naaras katosi ovesta eläinlääkäritädin luokse.
Kun kukaan ei nähnyt, Pikkulikka itki hiukan.

Mamma tuli takaisin, mutta Vanha Naaras ei ollut
heidän mukanaan. Hän avasi takaluukun ja halasi
Pikkulikkaa, hänen kasvonsa olivat märät ja maistuivat
suolavedelle. Hetken kuluttua matka jatkui, ajettiin
tuttuun lenkkimetsään. Siellä Pikkulikka sieppasi oman
frisbeensä ja säntäsi kalliota ylöspäin. Yhden
huikaisevan hetken ajan siitä tuntui, että Vanha
Naaras meni jo kaukana edellä. Se oli siis totta!
Vanha Naaras oli mukana! Pikkulikka juoksi sydämensä
kyllyydestä, toivoen antavansa vanhukselle vauhdikkaan
lähdön sinne Uuteen Paikkaan. Mamma itki sen riemua
katsoessaan, ehkä hän ei vaistonnut vanhuksen olevan
mukana ja luuli sen eksyneen. Pikkulikka juoksi
takaisin hänen luokseen lohduttaakseen häntä, niin
kuin Vanhan Naaraan ohje oli kuulunut.

Pikkulikka sopeutui tilanteeseen erinomaisesti. Mamma
sitä välillä ihmettelikin, kun se rupesi syömään kuin
Vanha Naaras konsanaan ja aina käyttäytyi kiltisti, ei
yhden ensimmäistä kirjaa enää revitty, eikä mattoon
tullut uusia reikiä. Pikkulikka oli oivaltanut, että
hän oli nyt mamman tuki ja turva, eikä sellaista
luottamusasemaa voinut käyttää väärin.
Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Vanha Naaras oli
lähtenyt Uuteen Paikkaan. Mamma sai eläinlääkäriltä
pienen paketin, jossa oli vaaleanharmaata jauhetta.
Taas mentiin lenkkimetsään, mamma piti pakettia
sylissään. Hän selitti, että siinä oli Vanhan Naaraan
sielu. Miten omituista! Tuollaista jauhettako se nyt
olikin?

Metsässä mamma avasi paketin ja antoi jauheen levitä
tuuleen. Totta se oli, oli se sielu! Nyt sielu lentää
Uuteen Paikkaan! Pikkulikka uskoi todeksi kaiken
kuulemansa. Riemuissaan se juoksi suuria kaarroksia
sielujauheen ympärillä. Osa jauheesta laskeutui
Pikkulikan selkään ja täplitti sen valkeaksi. Tuuli
levitti sielujauheen mustikanvarpujen päälle.
Uneliaasti surrannut mehiläinen lähti närkästyneenä
lentoon ja Pikkulikka seurasi sitä hetken. Oli niin
hyvä elää!

-Päivi Reijonen-

(kuva Päivi Reijonen)